LC LOPPUU!!!!! Syy johtuu tietokoneestani, joka otti ja sekosi, taih oikeastaan se on se peli... Asensin sen tuossa jonkin aikaa sitten uudestaan... Ja poistin sitä ennen kaikki ladatut, ihan vain siksi koska niitä oli jo niin turkasen paljon. Mutta: kun latasin ladattuni uudestaan, ja avasin pelin, se ei suostunutkaan aukeamaan. Ja minun oli vedettävä downloads kansio pois sieltä omat tiedostot / ea games jne... Olen vaikka mmitä koettanu, mutta peli ei kyllä millänsäkään suostu toimimaan ladatuilla. Ja minulla ei ainakaan ole mitään mieltä jatkaa lc:tä ilman ladattuja.... Joten näin ollen Wigmarien suku päättyi viidenteen osaan ja kolmanteen sukupolveen :´( Yhyy....

Oukki doukki! Olemme viimein päässeet osaan viisi. Pahoittelen osan erittäin nopeaa kerrontaa, mutta hyviä kuvien otto hetkiä oli valitettavan vähän :/ Esimerkiksi raskausajat menevät vähän turhan nopeasti :p    Pitemmittä puheitta aloittakaamme:

 

Sofia ei ollut millänsäkään äitinsä puheista. Tokihan hän tämän sanomiset uskoi. Hän oli kertonut piiloittaneensa kirjeen omistettuna Sofialle, muttei Sofia saisi lukea sitä ennen, kuin äiti olisi kuollut ja kuopattu. Sofia oli tietysti mielessään miettinyt monia vaihtoehtoja kirjeen sisällölle ja tullut siihen tulokseen, ettei ole järkevää arvailla.

Eräänä iltana pulpahti Sofiaan masu isoksi, hänhän oli tietysti raskaana, ja töitä ei siis tarvinnut tehdä.

Vaikka Claire oli pirtsakka ja iloinen vanha mummeli, oli hänestä nyt selkeästi jo tullut sen ikäinen, että tiedossa olisi pian hautajaiset.

Pian oli myös uuden vauvan aika syntyä taloon. Nimeksi tytölle annettiin Isabella.

Kun Claire kuolla kupsahti, oli Roope aivan masiksessa. Sofia ei itkenyt, sillä hän tiesi, että kaikki kuoevat joskus, niimpä hän itkun sijaan yritto lohduttaa Roope-rukkaa.

Eräänä kamalana iltana saapui Beaten ömh, vetinen haamu kummittelemaan maailmaan.

Roope oli taas avannut sydämensä uudelle naiselle. Tämä Raija muutti taloon oitis Roopen pyynnöstä, Sofiaa ei ämmä pahemmin miellyttänyt, vaan olisi mieuummin halunnut isukkinsa asuvan loppuikänsä yksin.

Kuinkas muutenkaan, kuin Sofia huomasi olevansa taas raskaana, ja yleisenä kommenttina hänellä olikin:  "Ja vauvoja tulee kuin vettä taivaalta"

Onneksi tämäkin sylivauva syntyi, ja jälleen tyttö tuli. Nimeltään Leverne. Mukana olikin Roopen lisäksi taka-alalla oleva vanhus, jonka kanssa Lidia asustaa.

Valentin oli aivan koukussa pieneen Leverneen, eikä hennonut häntä hetkeksikään silmistään.

Eräänä iltana Sofian kävellessä pihamaalla, hän näki Roopen tuijottavan haaveksivasti taivaalle, ja mumisevan ilmeisesti siansaksaa, Sofia säikähti ja juoksi sisälle. Johan oli pulmia ratkottavana.

Roopella ja Raijalla ei ollut viime aikoina mennyt kovin hyvin. Raija oli päättänyt tehdä radikaalin muutoksen elämälleen.

Melkopian saapui elämänimuri, viikaemies nimittäin, ja päätti Raijan kohtalon. Ja niimpä oli Raijan aika mennä kirjaimellisesti maan alle.

Roopea jostain kumman syystä "rakkansa" kuolema haitannut. Hän vain luki autuaasti kirjoja, jotka olivat Wigmarien talossa suuressa suosiossa, jostain kumman syystä.

Kerran olivat molemmat tytöt ehtineet varttua lapsiksi. Oikean puolimmainen on Leverne ja vasemman puolimmainen Isabella. Molemmat ovat oikein sieviä, mutta valitettavasti kumpainenkin on saanut ylleen Wigmarin suvun kirouksen.....isosuun.....

Erityisesti Isabella oli perinyt isoäitinsä luonnon lahjakkuutensa maalamisessa. Kaikki satunnaiset ihmiset ohikulkiessaan kurkistivat ikkunoista nähdäkseen, että oliko tyttö tosiaan niin taitava käsistään.

Leverneä sen sijaan innostivat enemmänkin x-treme lajit, joissa sai hyppiä ja temmeltää.

ONNEKSI tuli sekin päivä, kun Roope tipahti kuolon syövereihin.

Lauantaisin oli varsin hauskaa kokoontua koko perheen kesken salonkiin ja kuunnella Valentinin taitavaa soittoa. Isabellasta oli vuosien mitaan kehittynyt loistava tanssija.

Tytöt nukkuivat usein samassa sängyssä, johtuen tietysti pimeästä, mitä kumpikin pelkäsi kuollakseen. Leverne selitti usein koulussa ystävilleen, kuinka mörkö oli siepannut hänen siskonsa, mutta Leverne oli oitis rientänyt apuun, ja pelastanut siskon mörön kynsistä.

Kuinkas kummaa, ohitimme Sofia raskausajan (sori, unhoitin ottaa kuvan :P) ja tässä hän synnyttää taas tytön.

Nyt tuli sitten aika Isabellan kasvaa teiniksi. Varsin sieväksi mielestäni :P

Nyt kun Levernellä ei ollut leikkikaveria, hän vietti suurimman osan ajastaan uiden ja seikkaillen. Koska pikkusiskokin oli niin pieni, ettei hänen kanssaan voinut leikkiä.

Isabella oli kova heivaamaan perheen kuopusta ympäriinsä, ja oli oikea esimerkki isosisko.

Eräänä tylsänä päivänä, jolloin Isabella ei JÄLLEEN ollut koulussä, kulki lasten hoitaja ohi. Hän meni heti tekemään mummon kanssa tuttavuutta. "Hei! Meillä onkin tuolla sisällä vauva!", hän selitti.

Olipa kerran sitten Levernenkin aika kasvaa teiniksi. Ja varsin kauniiksi sellaiseksi.

 

Tässä lopputekstissä pahoittelen osan "tyhjänpäiväisyyttä", toivotavasti te mahdolliset lukijat saitte siitä jotain irti :P

 

Oukki doukkii!!! Nyt pääsette käsiksi nelos-osaan, te satunnaiset ohi kukijat :D Wigmarin suvulle valitaanpi perijä, ja sattuu meneys(ksiä?)... No joo olkaapa hyvä:

Beate ja Sofia olivat kovia puhumaan. Iltaisin, saattoi jutustelua kuulua jopa yli puolenyön. "Beate kuule, milloin minustakin kasvaa iso?", Sofia kyselee.

Clairelle ja Roopelle järjestettiin vuosipäiväjuhlat, vieaita ei pahemmin kutsuttu, mutta kas ja kummaa, saapui Lidia tapaamaan vanhoja vanhempiaan. Äiti ja isä olivakin siitä enemmän kuin hyvillään, he oin kyselivät kovasti, kuinka Lidia oli vielä teini ikäinen. "Se maa, jonne se mummeli meidät vei, on paikka, jossa ei vanhene, joten olen oieastikin päivälleen yhtä vanha, kuin lähtiessäni", Lidia selitti.

Samalla pääsi myös käymään niin, että Sofiasta tuli teini, varsin sieväkin hän on, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että perijän paikka on hänelle avoin.

Heti alkajaisiksi lähti Sofia kaupungille ostamaan kodin tarpeita, olihan jo kuukausia kulunut siitä, kun perhe oli yhteydessä ulkomaailmaan, jos Lidian vierailua ei siis lasketa.

Eräänä iltana päätti perhe järjestää juhlat ihan itsekseen, kaikilla oli hauskaa ja Roope huomasi viimein Beaten soittotaidot, ja lähetti tämän oitis opiskelemaan koulun ohessa pianon soittoa...

Claire huomasi vanhuuden myötä tulleensa vain entistä nuorekkaammaksi. Roope oli hieman kateellinen Clairelle tämän puhdista ja reippaudesta, hän oli itse tainnut oikeasti vanheta, eihän hän enään mikään nuorukainen ollutkaan.

Eräänä aamiaisena juttelivat Roope ja Claire Sofia tulevaisuuden aatoksista. He muistuttivat, ettei kannattanut toivoa liikaa elämältä, ettei vain vajoaisi pohjalle, kuten heidän muutamat tuttavat.

Claire tiiraili mielellään tähtiä. Kerran hän oli varma nähneensä Venuksen, kukaa ei tosi häntä uskonut, onneksi hän kuitenkin huomasi tutkituttaa näkönsä ja sai piilolinssit.

Roopea oli yt tosissaan alkanut ärsyttää vanheneminen. Hän oli kiivas ja suuttuvainen mies, jota ei kannattanu suututtaa, vaikka vahingossahan niin kävi tuon tuostakin. Beate säikkyi, että olisiko taas perhekriisin aika. Eipä ollut, Roopen käytyä vaa-alla, hän tajusi laihduttaa, ja olo parani kummasti...

Eräänä iltana tytöt juorusivat vessassa. Oli kuultu huhuja, että Kaleidoniaan olisi laskeutunut suuri meteoriitti ja sen mukana muukalasia. Tämä huhu ei ainakaan Sofian mielestä hetkessä kadonnut, hän kirjoitti sen muistiin päiväkirjaansa, että voisi tutkia asiaa tarkemmin. Valitettavasti päiväkirja unohtui lojumaan sängyn alla pölyisenä...

Eräänä iltana maalatessaan, kuuli Sofia ulkoata Beaten kiljuntaa, hän joksi vanhempinee ulos, mutta mitä sieltä löytyikään?

Beaten hauta laitettiin isän ja äidin hää holvin alle kaunistamaan hautapaikkaa. Alue tietysti aidatiin, ettei kukaan pääsisi koskemaan Beaten viimeiseen leposijaan...

Sofia katsoi surkeana peiliin. Mitenköhän hän pärjäisi ilman Beatea? Itku oli turhaa, sehän ei hyödyttänyt mitään...

Oli kulunut jo kuukausia Beaten kuolemasta, kaikki oli suht ennallaan, hieman surullisemmin vain.

Eräänä päivänä Sofia huomasi, että hänhän olikin jo aikuinen. Varsin sievä nuori nainen hän olikin, ja hymyileväinen myös.

Eräänä aamuna ollessaan kävellla puistossa, tapasi Sofia Lidian. Lidia selitti, että vaara oli lähellä, ja Sofian tulisi selvittää salaisuus. Eihän Sofia ymmärtänyt Lidian puhetta, vaan myhäili vain jotain. Hän kuitenkin laittoi tytön sanat päähänsä muistiin.

Sofia päätti soittaa eräälle ystävälleen, ja kutsua hänet kylään, olihan neidin sentään huolehdittava seurapiirielämästään.

No jaa... Turhapa minun on teitä huijata, Valentin niminen poikamies oli Sofian rakastettu, ollut jo kauan. Inoissaan hän pyysi miestä muuttamaan luokseen, olihan hänen saatava itselleen sielunkumppani.

"No johan nyt on! Nainen vei minun paikkani pöydässä!", Roope murisi. Toden totta, oli Sofia ottanut talossa ohjat käsiinsä, niin kuin hyvän emännän toki kuuluikin, mutta että nainen talon "isäntänä" no joha on aikoihin eletty.

"Äiti, mitä mieltä sinä olet Valentinista?", kysyi Sofia eräänä iltana. "Jaa, mukava poikahan hän on", Claire vastasi, katsellen tutkivasti Sofian kasvoja. Olipa siitä kauan, kun tuokin tyttö syntyi...

 

Roope oli vajonnut niin alas, että kerjäsi rahaa talonsa edessä... Clairesta mies kaipasi psykologista hoitoa... Varsin masentunut taisi ukko olla...

Eräinä kuukausina remontoitiin taloa. Yläkertaan tehtiin mukava soppi nuorelle parille, jota myöhemmin laajennettaisiin, jos lapsia tulisi lisää...

 

Eräänä iltana kutsui Claire Sofian viereensä.. "Lupaathan yttöseni, ettet kerro tästä kenellekkään", äitimuori vannotti. Sofia nyökkäsi. "Asia on niin, että minun harteilleni on uskottu suku-salaisuus, tai ehkä tehtävä... Tiedäthän sinä, kuinka vanha minä jo olen... Ja sinähän olet ainoa tyttäreni, jonka kanssa olen yhteydessä... Olen piilottanut kirjeen, paikkaan jonka kyllä tunnet, mutta sanoisinko, että käytä aivojasi... Haluan, että lupaat minulle, ettet hae kirjettä, ennen kuin olen haudassa, ymmärrätkö... Se saattaisi olla pahaksi, noh, se siitä siten... Olen vain viime aikoina voinut huonosti, joten minusta nyt on korkea aika kertoa tämä sinulle..."

Jeps, siinä olikin osa 4... Enpä nyt keksi siitä mitään sanottavaa, joten ensi osaan sitten :P

Nyt on sitten aika päästä Wigmarin suvun kolmanteen osaan. Ilmoittaisin, että tämän osan kertojana on Claire, ihan vain jos joku sattuu kummastelee omituista kerrontaa, jos se nyt omituista...

Kuinka kauan onkaan kulunut siitä, kun viimeksi olen antanut aikaa itselleni arjen kiireiden keskeltä? Olenkohan kokonaan unohtanut henkisenterveyteni? Ehei, niin ei voinut käydä! Minun on aika alkaa jo miettiä tulevaisuuden suunnielmiani. Phuaah... Enhän minä nyt voi vanhana vain löhötä! Nuorenpana halusin vain matkustella, nyt kun omistan perheen, en voi enää ajatella sen kaltaisia asioita... Siitähän on kulunut jo miltein seitsemäntoista vuotta, kun tänne muutin... Lidiakin on jo alkanut osoittaa aikuistumisen merkkejä, missä vaiheessa minustakin tuli näin vanha? 

Kun toissapäivänä kuljin hakemaan aamunlehteä, huomasin tämän vanhan haahkan seisovan oveni ulkopuolella, ystävällisesti kysyin mitä hän tekee. Hän sanoi hakevansa harmia. Huusin hänelle, että täälä sitä ei saada. Muija jopa kehtasi vastata, että täältäpä hyvinkin! Mitä tuo nainen haluaa, en olisi voinut uskoa, että tästä rauhallisesta notkelmasta olisi edes asunut kukaan! Olinhan minä aina joutunut ratsastamaan kaupunkiin asti, hankkiakseni jotain.

Miksi ei mikään kuitekaan voi mennä niin kuin OIKEASTI pitäisi? Beatekin ystävysyi naisen kanssa, ja Lidiakin oli tuiki tietämättömässä paikassa.

Lidia onneksi löytyi, mutta oli hiljaa, kuin mikä. Minua ei itseänikään koskaan tuntunut onnistavan mikään, ainakaan lasten saannissa... Lidia oli mykkä ja Beate rasavilli.... Huoh... Ja Roope kanssa ei muutenkaan mikään nyt oikein onnistu...

Michaelkin kasvoi taaperoksi. Ruma lapsi hän oli, minusta ainakin. Kun ajattelen omia aatoksiani, huomaan, kuinka huono äiti minä oikeasti olen... Kuinka edes kehaa arvostella lapsiani?! Tuntuu kuin arvostelisin itseäni... Voi heitä, kuinka kaipaankaan taas lapsiani, tai noh, kahta heistä...

Kuinka pystyin ystävystyä tämänkin vanhuksen kanssa... Tuossa kun makoilin, me juttelimme... Minä puhuin suuni puhtaaksi kaikesta... Nuuhkin ilmaa... Haistoin hennon laventelin tuoksun... Tajusin samassa kaiken, olimpa ollut tyhmä, en voi ajatella sitä! Nyt ymmärrän, miksi hän oli tullut hakemaan harmeja...

Juttelin illalla Roopen kanssa... Hän sanoi, etä voisimme yrittää edes pitää yhtä, nyt kun uusi lapsikin oli tulossa... Minä suostuin, se tuntui minusta hyvältä ajatukselta, ja niinhän se on yhäkin.

Yhtenä päivänä haahka soitti. Hän sanoi, että harmit oli haettu, sen jälkeen en enää Lidiaa ja Michaelia nähnyt. Koko oppuelämäni tulisin tuntemaan syyllisyytä tästä. Tiesin, että kaikki olisi kuitenkin nyt mennyt niinkuin pitää... Olinhan sen jälkeen varma, että haahka oli ollut kohtalon lähetti. Tuntuu oudolta uskoa kohtaloon, kun on vielä näin vanha...

Onneksi pian maailmaan syntyi kohtalon lapsi. Hän oli neljäs, lapseni... Ja myöskin viimeinen, kotiini ei enää saisi tulla minun mahastani yhtään lasta!

Siinä hänet näette. Olen nyt varma siitäkin kuka perii taloni. Toivottavasti tänne nyt tulee eloa. Tyttö jälleen. Nimeksi annoin Sofia. Kaunis lapsi hän on... Ainakin vielä...

Lidian lähdön jälkeen on Beatekin ollut hiljaa. Haluaisin hänen puhuvan, niinkuin ennen. Tähä synkkään luolaan tarvitaan eloa. Se on varmaa, eihän täällä voi olla, täällä on kuin haudassa!

Kyllähän minä tiesin, kuinka paljon Beate suri. Hänen pitäisi puhua siitä... Hakkaisi mielummin minua, kuin tuota nallea, minun syytänihän tämä on... Vai olisiko Kohtalon... Onneksi Sofia ei tiedä edes, kuka Lidia on...

Minusta oli hyvin hauskaa viettää aikaa Sofian kanssa, niin on yhäkin... Sofia oli hyyvin pieni, mutta sitäkin eloisampi tyttö... Ainakaan talossa ei ollut enään hiljaista :) Toisaalta siitä kun rakkaat lapseni lähtivät, oli jo kulunut kolme vuotta, ja Sofiakin osasi jo puhua ja kävellä...

Beate oli jo teini... Valitettavasti sellainen josta en pitänyt... Ainoa kiinnostuksen kohde oli ulkonäkö... Ei muulla väliä. Beate oli tosin parempi isosisko, kuin kuvitella voi... Uskoin häneen käsiinsä pienen tyttäreni ja samalla perijäni... Beate oli myös tietoa janoava, ja hyvin onnellinen...

 

Minun ja Roopen välillä meni kerrankin hyvin... En olut eläessäni ollut koskaan niin onnellinen, kuin tuolloin... Roope ja minä olimme vanhoja, jo melkein neljänkymmenen, mutta tunsimme olomme sitäkin eheämmäksi... Kenties vanhetessamme todella nuorenimme... Ehkä kohtalomme oli nyt todella täyttymässä... Ainakin se läheni loppuaan...

Onneksi kasvoi Sofiakin lapseksi... Minulle tuli paljon enemmän aikaa levätä, ja ajatella omaa parastani... Onneksi minulla oli nyt Roope apuna ja tietysti Beate... Voi elämä on ihanaa!!!

Ihanaa kun elämä taas luistaa :) Roopekin juttelee minulle nyt... Vanheten minäkin taidan vain viisastua... Ihmettelen kyllä, kuinka olen pysynyt näin hyvän näköisenä, vaikken enää ole kahdeksantoista vuotias... Pidättekös muuten mekostani? Roope osti sen minulle, eikös ole ihana. Huoh tunnen kylllä, kuinka vanhuus painaa jo päälle... Ehkä meidän olisi Roopen kanssa jo aika siirtyä iäkkään elämään...

Käymme nykyään ihania syvällisiä keskusteluja tyttöjen kesken ruokapöydässä... Huomaan vähitellen, kuinka Sofia on sekoituss Lidiaa ja Beatea... Jos ruoka maistuu suussa Jumalaiselta, tietää elämän hymyilevän... Ainakin me kaikki nautimme ruoasta...

Kun lapset ja Roope ova koulussa, tunnen oloni kuitenkin yksinäiseksi... Olisipa Michael täällä...Toisaalta hän asuu nyt Kohtalon maassa... Lidia myös... Minä en saisi kaivata heitä näin, sillä jos he eivät olisi menneet, ei Kohtalo olisi täyttynyt, ja kaikki olisi nurin...

Beate maalasi nykyään päivittäin... Voin vain rukoilla, että kaikki hänen unelmansa toteutuvat... Eräänä iltana jutelleessamme, hän kertoi, että haluaa koko elämänsä asua lapsuudenkodissaan tyylikkäänä naisena, ja olla aina lähellä Sofiaa...

Sofia tuijotti yöt tähtiä... Hän sanoi ihailevansa niiden vapautta, ja sitä kuinka ne tuikkivat, ja hitaasti, mutta varmasti sammuvat, tietäen, että heidän kohtalonsa oli täytetty... Hän uskoi, että Lidia ja Michael olivat jollain noista tähdistä... Nuorena en varmasti olisi ymmärtänyt tytön puheita, mutta nyt ymmärsin... Ihmettelin tosin, kuinka hän tiesi Lidiasta ja Michaelista toisaalta olivathan Beate ja Sofia erikoisen läheisiä toisilleen, joten he olivat takuulla puhuneet keskenään...

Minäkin rakastin tytärtäni suorastaa liikaa... Jopa enemmän kuin Roopea ja Lidiaa koskaan... Ehkä se sisälläni ollut rakkaus menetettyjä lapsiani kohtaa kasautui Sofiaan... Toisaalta halusin hänen olevan onnellinen, enkä ananut pahan maailman vahingoittaa häntä...

Aina kun minulla oli aikaa, lähdin kaupunkiin juhlimaan... Näinä kertoina tunsin olevani onneton ja "vapaa"... Vapaus ei ole minua varten... Taidan loppuikäni olla kahlittu kotiini, mutta se tekee minusta onnellisen... Kun minulla on vain kaikki neljä lastani sydämessäni ja rakas mieheni vierelläni, niin olen iloinen.

Kerran minä sitten muutuin todellakin vanhukseksi... Minä ja Roope samaan aikaan... Siitä olen enemmän kuin hyvilläni, nyt kun minun Kohtaloni on miltein täytetty, haluan päättää sen Roopen kanssa samaan aikaan :)

Siinä olikin sitten tämä kummalinen kolmas osa... Kommentoikaa vain, jatkoakin on tulossa :)

LC Wigmarin tarina on edennyt osaan kaksi. Sen verran sanon vielä kuvista, että osa on otettu samaan aikaan, kuin ykkösosan kuvat, joten laatu vaihtelee. Osan PITÄISI olla parempia, sillä siloitin reunat.

Tämä kamala lastenhoitaja kutsuttiin tuuraamaan vanhempia, siksi aikaa, kunnes he olivat tulleet töistä. Lidia joutui elämään nälänpuutteessa ja vesilätäköissä sillä aikaa. Tai oikeasti kyllä kehdossa.

Onneksi hän kuitenkin muuttui taaperoksi, ja voi jo itse huolehtia pottailusta, ja sen semmoisesta.

Clairekin huuomasi ilokseen olevansa taas raskaana. Hän oli jo päättänyt nimetkin. Roope ei paljon huomannut vaimonsa pulskuutta. Vaan pelasi suurella innolla shakkia.

Lidialle pyrittiin opettamaan kaikki taidot. Puhuminen tuotti tosin hankaluuksia. Ehkä pieni tyttö vain toivoi voivansa olla koko elämänsä taapero, ja vanhempien paijauksen kohde.

Eräänä lämpimänä aamuna syntyi maailmaan kaunis pieni tyttö. Nimeksi annettiin Beate. Omituista vain nuo vaaleat kulmakarvat...

Piakkoin Lidian olikin aika venähtää taaperoksi. KOKO perhe oli mukana kuin myös vastasyntynyt Beate.

Lidiasta oli kehkeytynyt hiljainen lapsi. Hän vietti iltansa lukemalla sanakirjoja ja syvällisiä opuksia. Järkevä tyttö tulisi varmasti olemaan kerrassaan mainio koulussa.

 

Roope suorastaan jumaloi pienintä tytärtään. Kenties hän tunsi katumusta sitä kohtaan, ettei ollut huomannut esikoistaan, vaan oli vain istunut lukemassa jossain nurkassa, ja antanut Clairen tehdä kaikki työt.

"Äiti, milloin minä saan Beatesta itselleni kaverin?", kysyi Lidia. Caire kertoi että ajallaan. Eihän Lidia tämmöiseen tyytynyt, vastauksia hän janosi, ei sen enempää.

Clairen suruksi, oli mahassa taas kasvamassa pieni käärö. "EI ENÄÄ LAPSIAA!", kuului huuto. Roopekin vain myhäili onnellisena. "Minähän taidankin olla oikea tripla isä"

Lidia oli aloittanut maalaamisen. Claire muisteli surullisena omia maalailu aikojaan. Se hän kuitenkin tiesi, ettei paluuta entiseen ole.

Viimein tuli Beatekin aika kasvaa. Hän oli villi lapsi joka hihitteli jokaiselle satumukselle, mikä poikkesi vähänkin normaalista. (Taapero ajasta ovat valitettavasti kuvat kadonneet)

Tytöt olivat hyvin läheisiä keskenään. Lidia oli ottanut työkseen opettaa Beate pelaamaan shakkia. Kerrankin tyttö istui rauhallisena paikoillaan, eikä juoksennellut ympäriinsä.

Eräänä iltana puhelin soi, ja Lidia juoksi vastaamaan, sillä äiti oli töissä, ja isä nukkumassa. "Lidia puhelimessa", hän vastasi asiallisesti. Langan päästä kuului surinaa. "Vain toinen jää...", kuului käheä ääni sanovan. Lidia löi puhelimen kiinni peloissaan. Ja juoksi isän viereen peiton alle.

Roope oli alkanut käyttäytä omituisesti. Claire oli silmittömän huolissaan miehestään, joka iltaisin katosi takapihalle poissaolevan näköisenä, mikä kumma miestä oikein riivasi.

Claire ei ollut kertonut mitään puhelinsoitosta, jonka oli saanut. Hän oli päättänyt olla ihan hiljaa vain, niinkuin aina ennenkin. Kotonakin vallitsi kireä tunnelma. Isällä ja äidillä kai oli jokin riita.

Claire oli huomannut Beaten maalaavan vähintään yhtä omituisia tauluja, kuin Lidia. Mikä ihme tätä perhettä oikein vaivasi.

Kun Claire huomasi nukkuvansa taas yksin. Hän päätti sitten alkaa pelata samaa peliä, kuin muutkin. "Pidetään sitten mykkäkoulua kaikki tyynni!", hän ajatteli vihoissaan.

Eräänä päivänä syntyi maailmaan, varmasti melkoisenkin ruma poika vauva. Nimeksi annettiin Michael. Poika oli niin hiljainen, että hoitaminenkin unhoittui.

Roope oli valmistanut omituisen masiinan, ja Claire kummastelikin laitoksen tarkoiusta. Eräänä iltana Roope oli kantanut sisälle tullessaan lootallisen sinisiä pulloja. Claire kuitenkin kiivaspäissään oli polttanut kaikki, ja seuraavina päivinä oli savupiipusta noussut viheriää savua ilmaan.

 

Koska kaikki pitivät mykkäkoulua, mukaanlukien Beate. Oli talossa hiiren hiljaista. Kaikki istuivat ringissä lukemassa. Beatesta se tosin oli varsin hauskaa, ja hän hihitteli vähän väliä hassuille perheenjäsenille.

Eräänä iltana Roope pyysi saada jutella Clairen kanssa kahden kesken. "Meillä on tässä ollut paljon kaikkea. Ja on ollut vaikeaa ja semmoista, kun lapsetkin ovat niin pienia...", Claire kuitenkin keskeytti huutamalla, että Roopellako muka vaikeaa. Minullahan tässä vaikeaa on ollut, kun mies ei kerro asioistaan, ja on muutenkin yhtäkkiä kauhea friikki.

 

Roope olikin sitten pillahtanut itkuun, ja yrittänyt sepittää jotain tarinaa. Mutta ei voi miään, kun Claire oli varsin pikävihainen ihminen.

Lidia oli kuitenkin vanhempien riidasta huoimatta yhtä kiltti molemmile vanhmmille. Vaikka sisäisesti pelkäsikin heitä. Mitäs jos he yhtäkkiä olisivat hänellekkin vihaisia.

Eräänä koleana lauantai-yönä, Lidia oli tarkkailemassa tähtiä, hän kuuli takaataan kuiskintaa. Hän käännähti, ja näki Beaten seisovan kovettunein katsein ja sanovan: "Vain toinen jää..." Sama lause, kuin se, jonka  Lidia oli kuullut puheimessa. Hän pelästyi. Ja kirkaisi. Samassa Beae tuntui tulevan tajuihinsa, ja kysyi "Mitä ihmettä sinä kiljut". Lidia juoksi nopeasti isälle vetäen Beatea perässään.

Siinä oli toinen osa sitten. Pahoitteen lyhykäisyyttä. Alussa olikin jo kuvista. Noh, toivottavasti jaksoitte lukea :)