Nyt on sitten aika päästä Wigmarin suvun kolmanteen osaan. Ilmoittaisin, että tämän osan kertojana on Claire, ihan vain jos joku sattuu kummastelee omituista kerrontaa, jos se nyt omituista...

Kuinka kauan onkaan kulunut siitä, kun viimeksi olen antanut aikaa itselleni arjen kiireiden keskeltä? Olenkohan kokonaan unohtanut henkisenterveyteni? Ehei, niin ei voinut käydä! Minun on aika alkaa jo miettiä tulevaisuuden suunnielmiani. Phuaah... Enhän minä nyt voi vanhana vain löhötä! Nuorenpana halusin vain matkustella, nyt kun omistan perheen, en voi enää ajatella sen kaltaisia asioita... Siitähän on kulunut jo miltein seitsemäntoista vuotta, kun tänne muutin... Lidiakin on jo alkanut osoittaa aikuistumisen merkkejä, missä vaiheessa minustakin tuli näin vanha? 

Kun toissapäivänä kuljin hakemaan aamunlehteä, huomasin tämän vanhan haahkan seisovan oveni ulkopuolella, ystävällisesti kysyin mitä hän tekee. Hän sanoi hakevansa harmia. Huusin hänelle, että täälä sitä ei saada. Muija jopa kehtasi vastata, että täältäpä hyvinkin! Mitä tuo nainen haluaa, en olisi voinut uskoa, että tästä rauhallisesta notkelmasta olisi edes asunut kukaan! Olinhan minä aina joutunut ratsastamaan kaupunkiin asti, hankkiakseni jotain.

Miksi ei mikään kuitekaan voi mennä niin kuin OIKEASTI pitäisi? Beatekin ystävysyi naisen kanssa, ja Lidiakin oli tuiki tietämättömässä paikassa.

Lidia onneksi löytyi, mutta oli hiljaa, kuin mikä. Minua ei itseänikään koskaan tuntunut onnistavan mikään, ainakaan lasten saannissa... Lidia oli mykkä ja Beate rasavilli.... Huoh... Ja Roope kanssa ei muutenkaan mikään nyt oikein onnistu...

Michaelkin kasvoi taaperoksi. Ruma lapsi hän oli, minusta ainakin. Kun ajattelen omia aatoksiani, huomaan, kuinka huono äiti minä oikeasti olen... Kuinka edes kehaa arvostella lapsiani?! Tuntuu kuin arvostelisin itseäni... Voi heitä, kuinka kaipaankaan taas lapsiani, tai noh, kahta heistä...

Kuinka pystyin ystävystyä tämänkin vanhuksen kanssa... Tuossa kun makoilin, me juttelimme... Minä puhuin suuni puhtaaksi kaikesta... Nuuhkin ilmaa... Haistoin hennon laventelin tuoksun... Tajusin samassa kaiken, olimpa ollut tyhmä, en voi ajatella sitä! Nyt ymmärrän, miksi hän oli tullut hakemaan harmeja...

Juttelin illalla Roopen kanssa... Hän sanoi, etä voisimme yrittää edes pitää yhtä, nyt kun uusi lapsikin oli tulossa... Minä suostuin, se tuntui minusta hyvältä ajatukselta, ja niinhän se on yhäkin.

Yhtenä päivänä haahka soitti. Hän sanoi, että harmit oli haettu, sen jälkeen en enää Lidiaa ja Michaelia nähnyt. Koko oppuelämäni tulisin tuntemaan syyllisyytä tästä. Tiesin, että kaikki olisi kuitenkin nyt mennyt niinkuin pitää... Olinhan sen jälkeen varma, että haahka oli ollut kohtalon lähetti. Tuntuu oudolta uskoa kohtaloon, kun on vielä näin vanha...

Onneksi pian maailmaan syntyi kohtalon lapsi. Hän oli neljäs, lapseni... Ja myöskin viimeinen, kotiini ei enää saisi tulla minun mahastani yhtään lasta!

Siinä hänet näette. Olen nyt varma siitäkin kuka perii taloni. Toivottavasti tänne nyt tulee eloa. Tyttö jälleen. Nimeksi annoin Sofia. Kaunis lapsi hän on... Ainakin vielä...

Lidian lähdön jälkeen on Beatekin ollut hiljaa. Haluaisin hänen puhuvan, niinkuin ennen. Tähä synkkään luolaan tarvitaan eloa. Se on varmaa, eihän täällä voi olla, täällä on kuin haudassa!

Kyllähän minä tiesin, kuinka paljon Beate suri. Hänen pitäisi puhua siitä... Hakkaisi mielummin minua, kuin tuota nallea, minun syytänihän tämä on... Vai olisiko Kohtalon... Onneksi Sofia ei tiedä edes, kuka Lidia on...

Minusta oli hyvin hauskaa viettää aikaa Sofian kanssa, niin on yhäkin... Sofia oli hyyvin pieni, mutta sitäkin eloisampi tyttö... Ainakaan talossa ei ollut enään hiljaista :) Toisaalta siitä kun rakkaat lapseni lähtivät, oli jo kulunut kolme vuotta, ja Sofiakin osasi jo puhua ja kävellä...

Beate oli jo teini... Valitettavasti sellainen josta en pitänyt... Ainoa kiinnostuksen kohde oli ulkonäkö... Ei muulla väliä. Beate oli tosin parempi isosisko, kuin kuvitella voi... Uskoin häneen käsiinsä pienen tyttäreni ja samalla perijäni... Beate oli myös tietoa janoava, ja hyvin onnellinen...

 

Minun ja Roopen välillä meni kerrankin hyvin... En olut eläessäni ollut koskaan niin onnellinen, kuin tuolloin... Roope ja minä olimme vanhoja, jo melkein neljänkymmenen, mutta tunsimme olomme sitäkin eheämmäksi... Kenties vanhetessamme todella nuorenimme... Ehkä kohtalomme oli nyt todella täyttymässä... Ainakin se läheni loppuaan...

Onneksi kasvoi Sofiakin lapseksi... Minulle tuli paljon enemmän aikaa levätä, ja ajatella omaa parastani... Onneksi minulla oli nyt Roope apuna ja tietysti Beate... Voi elämä on ihanaa!!!

Ihanaa kun elämä taas luistaa :) Roopekin juttelee minulle nyt... Vanheten minäkin taidan vain viisastua... Ihmettelen kyllä, kuinka olen pysynyt näin hyvän näköisenä, vaikken enää ole kahdeksantoista vuotias... Pidättekös muuten mekostani? Roope osti sen minulle, eikös ole ihana. Huoh tunnen kylllä, kuinka vanhuus painaa jo päälle... Ehkä meidän olisi Roopen kanssa jo aika siirtyä iäkkään elämään...

Käymme nykyään ihania syvällisiä keskusteluja tyttöjen kesken ruokapöydässä... Huomaan vähitellen, kuinka Sofia on sekoituss Lidiaa ja Beatea... Jos ruoka maistuu suussa Jumalaiselta, tietää elämän hymyilevän... Ainakin me kaikki nautimme ruoasta...

Kun lapset ja Roope ova koulussa, tunnen oloni kuitenkin yksinäiseksi... Olisipa Michael täällä...Toisaalta hän asuu nyt Kohtalon maassa... Lidia myös... Minä en saisi kaivata heitä näin, sillä jos he eivät olisi menneet, ei Kohtalo olisi täyttynyt, ja kaikki olisi nurin...

Beate maalasi nykyään päivittäin... Voin vain rukoilla, että kaikki hänen unelmansa toteutuvat... Eräänä iltana jutelleessamme, hän kertoi, että haluaa koko elämänsä asua lapsuudenkodissaan tyylikkäänä naisena, ja olla aina lähellä Sofiaa...

Sofia tuijotti yöt tähtiä... Hän sanoi ihailevansa niiden vapautta, ja sitä kuinka ne tuikkivat, ja hitaasti, mutta varmasti sammuvat, tietäen, että heidän kohtalonsa oli täytetty... Hän uskoi, että Lidia ja Michael olivat jollain noista tähdistä... Nuorena en varmasti olisi ymmärtänyt tytön puheita, mutta nyt ymmärsin... Ihmettelin tosin, kuinka hän tiesi Lidiasta ja Michaelista toisaalta olivathan Beate ja Sofia erikoisen läheisiä toisilleen, joten he olivat takuulla puhuneet keskenään...

Minäkin rakastin tytärtäni suorastaa liikaa... Jopa enemmän kuin Roopea ja Lidiaa koskaan... Ehkä se sisälläni ollut rakkaus menetettyjä lapsiani kohtaa kasautui Sofiaan... Toisaalta halusin hänen olevan onnellinen, enkä ananut pahan maailman vahingoittaa häntä...

Aina kun minulla oli aikaa, lähdin kaupunkiin juhlimaan... Näinä kertoina tunsin olevani onneton ja "vapaa"... Vapaus ei ole minua varten... Taidan loppuikäni olla kahlittu kotiini, mutta se tekee minusta onnellisen... Kun minulla on vain kaikki neljä lastani sydämessäni ja rakas mieheni vierelläni, niin olen iloinen.

Kerran minä sitten muutuin todellakin vanhukseksi... Minä ja Roope samaan aikaan... Siitä olen enemmän kuin hyvilläni, nyt kun minun Kohtaloni on miltein täytetty, haluan päättää sen Roopen kanssa samaan aikaan :)

Siinä olikin sitten tämä kummalinen kolmas osa... Kommentoikaa vain, jatkoakin on tulossa :)